Hukunko murheeseen?
On ollut ihan hemmetin vaikeeta.
Niinkuin teistä monet Instaani ja Facebook:ia seuraavat tietävät, isäni menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen kaksi viikkoa sitten.
Tässä on eletty ja elellään edelleen sumuverhon, usvan, sateen, ahdistuksen ja kaiken tunteiden vuoristoradassa. Istutaan ja pidellään vaunusta kiinni. Mennään lujaa ylös ja alas.
Välillä naurattaa, vielä tosin enemmän vain itkettää. Välillä tekee mieli huutaa.
Voisin isästä kirjoittaa vaikka kirjan. Hyvän sellaisen.
Joten tavallaan olen tällä hetkellä siinä pisteessä, että tottakai haluan ja aijon tästä selvitä. Selvitä ilman selittämättä kenellekkään kuinka tärkeä isä meidän perheelle on. Tai oli. Vai voinko vaan sanoa ikuisesti että ON?
Kaikesta täytyisi yhtäkkiä puhua menneessä aikamuodossa.
Se tuntuu pahalta.
Oltiin, tehtiin, naurettiin, mentiin, kalastettiin.
Yhtäkkiä edessä on ihan tuntematon polku.
Polku, joka tuntuu loputtomalta, uudelta, ahdistavalta.
Polku, joka tuntuu loputtomalta, uudelta, ahdistavalta.
Ja nyt me; minun perhe, siskojeni perhe ja äiti kuljetaan sillä samalla polulla.
Kun tässä surussa on tullut muisteltua yhtä ja toista, niin eteeni pompahti yhtäkkiä koneeltani vuosi sitten minusta ja miehestäni kirjoitettu artikkeli Iltalehteen, jonka otsikko on osuvasti:
"Me emme jää murheisiin makaamaan."
Ja nyt tuntuu että mä makaan murheessa täysin eksänä. Pitkin pituuttani. Ja on vaikeeta nousta.
Musta tuntuu että oon valovuosien päässä tuosta hymyilevästä naisesta mitä vuosi sitten olin. Vaikka silloinkin omasta elämästä, lapsettomuushoidoista ja elämästä pyörätuolin kanssa ei pystynyt itkemättä kertomaan.
Monesta on selvitty yhdessä.
Olin jo perumassa menoni Indiedays Blog Awards gaalaan isän poislähdön vuoksi.
Mutta perheeni; äiti, siskot ja mieheni sanoivat, että kaiken tämän keskellä on varmasti hyvä nähdä iloisia ihmisiä. Ja niin olikin!
Juhla oli upea, ja siitä on tulossa vielä oma postaus :)
Kimmon syliin on helppo istahtaa. Ja siinä on kiva istua.
Eli on siitä pyörätuolista hyötyäkin ;)
Ilman vahvaa ja hyväsydämistä miestäni olisin hukkunut suruun ja murheeseen.
Kimmon syliin on helppo istahtaa. Ja siinä on kiva istua.
Eli on siitä pyörätuolista hyötyäkin ;)
Ilman vahvaa ja hyväsydämistä miestäni olisin hukkunut suruun ja murheeseen.
KIITOS IHANAT MYÖTÄELÄMISESTÄ SURUSSA.
EIJA <3
EIJA <3
Tätäkin kautta vielä osanotot! <3 Ja oikeasti hyvä, että menit. Olit sen ansainnut ja jotenkin voin kuvitella, että isäsikin olisi varmasti halunnut sinun menevän. <3
VastaaPoistaOtan osaa, voimia kovasti<3 Tiedän miltä vanhemman menettäminen tuntuu eikä siihen kipuun, ikävään ja suruun auta muu kuin aika. Ja tietysti se, ettei yritä pitää tunteita sisällään vaan antaa niiden tulla. Jos itkettää, sitten itketään ja jos naurattaa niin nauretaan.
VastaaPoista