Saanko nyt vaan olla sitä mitä olen?

Tämä postaus ei nyt suoranaisesti koske blogini aihetta, mutta pakko jossain vaiheessa avata sanainen arkku ja kirjoittaa aiheesta:

Riittämättömyys.

On todella surullista huomata olevansa riittämätön. Uskon että meistä kaikki jossain elämänsä vaiheessa kokee olevansa riittämätömiä. On se sitten peruskoulun jälkeen hakiessa uutta opiskelupaikkaa tai työpaikkaa. Et onnistunut. Riittämättömyys painaa. Kaverit pääsivät opiskelemaan. Kavereilla on työpaikat. On surullista huomata että moni ihminen on täysin sokea asioille, missä he oikeasti ovat todella hyviä. Sitä se riittämättömyys tekee; häivyttää asiat joista pitäisi osata nauttia. Ja lyö tilalle suorittajan, jonka paineet ja ahdistus ajaa alas. 

Riittämättömyyden tunne on tietyllä tasolla hyvä hälytyskello; se pitää elimistön valppaana ja ohjaa halua tavoitella parempaa. Mutta mitäs jos se jää voimakkaasti päälle?

Jokainen pieni vastoinkäyminen alkaa maistumaan epäonnistumiselta, jokainen jopa harkittu päätös voi tuntua väärältä. Tulee tunne pelosta, epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä.

Jossain vaiheessa vastaan tulee myös omien voimien rajallisuus. Tulee tarve ja mikä tärkeintä; kyky pyytää ja vastaanottaa apua. Se, että pyytää apua ei ole välttämättä itsestäänselvyys että apua saa. Mutta onnekkaana voin sanoa, että tekstin lopussa on kiitos henkilöille, jotka ovat minua aina auttaneet olen sitä sitten pyytänyt tai en.

Omissa elämänvaiheissa voi tulla tuntemuksia riittämättömyydestä. Ja se on usein siksi, että katsot vierestä kun joku muu hoitaa saman homman paremmin. Otetaan nyt esimerkiksi se legendaarinen äitiys. Kun sain toisen lapseni ja tulin vauvan kanssa kotiin, huomasin kauhukseni että vanhempi lapseni oli todella mustasukkainen. Päätin, että kaiken sen ajan kun vauva nukkuu, käytän vain olemalla vanhemman lapseni kanssa. Noh, synnytyksestä oli kulunut kaksi viikkoa. KAKSI VIIKKOA. Jaksoin siis kaksi viikkoa silmät pyöreinä väsymyksestä ja pää täynnä hormoonihuuruja leikkiä aktiivisesti vanhemman lapseni kanssa kun vauva nukkui. Kaksi viikkoa. Sitten tuli täysin riittämättömyys. Miten kaverini joilla on kaksi lasta on jaksanut jakaa aikansa molemmille lapsille täysin? 

Miten ikinä tuun selviään tästä? 

Muistan vieläkin sen tunteen kun siirtelin legoautoja väärään suuntaa leikkimatolla ja ajattelin, että olen maailman huonoin äiti. Se hetki jäi todella mieleeni, sillä en ole koskaan aikaisemmin kokenut mitään niin voimakasta riittämättömyyden tunnetta kuin silloin.

Kunnes sillon oivalsin; on parempi vaan olla keskeneräinen. Lapset eivät sitä ajattele, eivät kello kädessä katso mihin äiti aikansa käytti. Mutta se hetki, kun lasten kanssa olen, on omistettu heille. Sillä se vierekkäin vietetty hetki jää ainaiseksi mieleen. 

En vain halunnut ajatella, että teen töitä ja hoidan lapsiani, mutta lopulta en vain riitä kenellekkään.

Haluaisin työssäni sanoa nuorille, että olkaa onnellisia siitä että ette osaa kaikkea. Se on se tunne, joka ohjaa järkeä opetella kokoajan uutta. Se on se tunne, että on valmis elämään täysillä ja hyväksymää itsensä ihanasti keskeneräisenä.

Ja mitäs sitten kun tulee se hetki kun onnistuu? Jos vaan siitä onnistumisen hetkestä saa tyydytystä, niin silloin on mielestäni menty väärään suuntaan. On ihanaa onnistua ja saada siitä tunnustusta, mutta se ei saa olla se hetki, johon ainoastaan pyritään 100 lasissa.

 Siinä matkalla, kun teet jotain saavuttaaksesi päämääräsi opit todella paljon muista ja itsestäsi. 

Ja kun se negatiivinen palaute lävähtää tuulettimeen, niin opi. OPI siitä, että miksi sait palautetta. Opi ja olet taas yhden askeleen vahvempi ja parempi ihminen. Sillä hyvä ihminen oppii aiheellisesti palautteesta; oli se sitten hyvää tai huonoa. 

Yhtäkkiä sitä voi muuten huomata olevansa suorittaja. Ihan niinkuin itsekkin olin. Yritin suorittaa kaiken mallikkaasti ja jokainen negatiivinen palaute sai vain lähinnä itkemään tyhjyydestä. 

Suorittajan elämä on ohikiitävä. Siitä puuttuu lämpö ja empatia, siinä on läsnä kiire ja tahto.

Ehkä tärkeintä on se, että opit elämään rennosti epätäydellisyyden keskellä. 

Tänä päivänä on ihanaa katsoa peiliin ja saada olla sitä mitä on. 

Ihan vaan keskeneräinen ja empaattinen Eija

<3

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

Ps. Kiitos mieheni ja lapset, kiitos äiti ja isä, kiitos siskot, kiitos anoppi ja appiukko, 

kiitos ystävät.