Yhtäkkiä vein isälleni kukkia

Tällä kirjoituksella ei ole mikään ylistystarkoitus näyttää ihmisille kuinka paljon isää kaipaan.
Tämä kirjoitus on ollut pohjana surun käsittelemiselleni osittain osana terapiaa. Itsenäistä terapiaani, lääkärissä en ole asian tiimoilta käynyt.
Tämä kirjoitus on itselleni muisto siitä, mitä isä oli. 
Ja on edelleen.
Siellä missä hän ikinä onkin.

En ole koskaan ostanut miehelle niin paljon kukkia kuin viimeisen 4 kuukauden aikana olen ostanut. Olisin mielelläni ostanut uuden vieheen. Auttanut leikkaamaan nurmikon. Istunut juttelemassa kalastaen veneessä. Ostanut uuden kaijun veneeseen. Olisin halunnut soittaa. Istua vieressä ja kuunnella vitsejä. Naurua. Kilpailla kumpi saa isomman kalasaaliin. Liioitella saadusta saaliista. Mököttää kun isä saa isomman kalan.

Ei.

Ostin kukkia. 

Keltaista ja liilaa. 

Kestäviä.

Pitää kestää kuumuutta ja kuivuutta.

Hautausmaalle.

Isäni haudalle.

Sitä kun ei tajua. Ei vieläkään. 

Että yhtenä hetkenä isäni vietiin johonkin.

Johonkin, mitä ei ymmärrä. 

En ymmärrä enkä tiedä uskonko.

Välillä haluan uskoa. Uskoa siihen, että sillä hetkellä kun tarvitsen apua isä ohjaa. 

Ostan taas kukkia.

Keltaista, liilaa ja valkoista.

Kerron haudalla, että mieheni sai uuden invamopon. Naurahdan itkuni lomasta. Isä olisi varmasti halunnut kokeilla sitä. Kerron, että isän hautakiven pitäis pian tulla. Ja että hautakiven nimi on Rantakallio. Vähän niinkuin sinä isä. Vahva ja luotettava. 

Kerron että ajattelin ostaa nyt sen uuden auton. Turvallisen perheauton. Ehkä Skodan. Naurahdan. Isäkin naurahtaa. Mersu sen olisi pitänyt olla. Muttei riitä rahat.

Kerron, etten ajatellut tänä kesänä lainkaan kalastaa. Että äiti toi isän kalastusveneen meille rantaan. Ajoin veneellä, mutta itketti vain. Ajattelin, että en halua istua veneessä ilman isää. 

Sanoin että itkettää ja on kova ikävä.

Ja että lähden tänään kotiin Merimaskuun.

Asettelin kukkakimpun kippoon ja kastelin.

Osittain vedellä, osittain kyynelillä.

Kitkin vielä muutaman rikkaruohon.

Ei oikeastaan ollut mitään kitkettävää.

Kaikki käyvät kokoajan haudalla.

Äiti lähes päivittäin ja siskot melkein yhtä usein.

Muistin miltä uurnan kansi näytti juuri ennenkuin viimeisen kerran lapioin valkoisen uurnan päälle hiekkaa. Ennenkuin viimeisen kerran näin isästäni edes jotain.
Valkoisen kannen.

Ei vastausta.

Lähteminen on vaikeinta.

Kun isä 4.4.2018 kuoli, kävin läpi jotain, mitä en koskaan ole käynyt. Me kaikki kävimme. Niin suurta ja sanatonta surua on näkynyt vain elokuvissa. Niin pohjatonta kaipuuta on kuullut vain musiikissa.

Kirjoittaminen oli tullut elämääni jäädäkseen muutama vuosi sitten.

Ymmärsin, että minulla olikin sanaton taito tuoda kirjoittamalla tunteeni esiin.

6.4.2018 kirjoitin.

Kirjoitin sydämeni tyhjentävän kirjeen isälle, jonka halusin lukea isän arkun vieressä.

28.4.2018 isämme siunattiin ikuisille kalavesille. Ei lepoon. Ei Ukko sinne makaan mennyt. Se kalastaa. Luin.

Luin kirjoittamani teksin isälle.

Ja se meni näin:

-----------------------------------------------------------------------------------

Isä on jokaisen tytön ensirakkaus.

Ja jokainen meistä todella muistaa sen ensimmäisen tunteen kun rakastuu.

Sitä tunnetta vaalii mukanaan koko elämän.

Syntyy luottamus.

Syntyy luottamus isään.

Syntyy avoimuus.

Avoimuus, jolloin ei tarvitse salata eikä peitellä.

Ei arvuutella, ei valehdella.

On vain rakkaus.

Pyytteetön rakkaus, joka kantaa läpi koko elämän.

Näin me lapset, Outi, minä ja Elina sinusta isä ajattelemme.

Arvostamme ja rakastamme.

Isä teit kunnioitettavan pitkän työuran paperitehtaalla.

Monet joulut odotimme vuorotyöläistä avaamaan iltamyöhään joululahjat kanssamme.

Kun isä huhtikuun 4. päivä ei palannutkaan lenkiltä kotiin, se tuntui samalta, kuin olisit lapsena saanut epätoivotun joululahjan. Jäljelle jäi vain pettymys ja katkeruus.

Itku ja murhe.

Lahjan tosin olisi pystynyt vaihtamaan, mutta tälle menetykselle ei ole palautusoikeutta.

Et voi enää soittaa. Et voi kirjoittaa. Et voi kuin itkeä, mutta onneksi välillä jopa vähän nauraa.

Isä ja äiti vaalivat periaatteita, jotka takasivat vakaan ja turvallisen perhe-elämän meille lapsille.

Vaalimme nyt omille lapsillemme näitä samoja arvoja, jotta voimme saavuttaa sukupolvien ajan huumorilla rikastetun, vakaan elämän lapsillemme.

Huumorista isä muistetaan. Kesken jääneet korttitemput ja puoliksi kerrotut vitsit jaksoivat aina naurattaa. Isä usein aloittikin puhelun sanoilla:

”Tuli muuten tässä yksi vitsi mieleeni.”

Ja voin sanoa: näitä puheluita tulee todella kipeä ikävä.

Lyhyesti kiteytettynä viimeiset sanat isälle:

Kiitos. Koskaan ei puuttunut mitään.

Isä ja äiti pitivät lupauksista suurimman.

Niin myötä kuin vastoinkäymisissä.

Kunnes kuolema, meidät erottaa.

-------------------------------------------------------------------------

En halua viedä enää ketään tähän samaan suruun.

Se ei lopu, ehkä se muuttuu.

Mutta halusin vain tämän kerran avoimesti kirjoittaa sydämestäni tunteet näkyviin.

Haluan vielä kiittää koko sydämestäni teitä kaikkia jotka olette rinnallani seisseet tämän surun keskellä. 

Kiitos Janette. 

Kiitos Asta.

Kiitos Laura.

Kiitos Irene.

Kiitos Juha.

Isoin ja ikuinen kiitos: Kiitos äiti.
Kiitos kun oman surusi keskellä autat meitä lapsia ja kiitos kun saamme auttaa sinua. Kiitos kun huolehdit lapsenlapsista. Kiitos kun kuuntelet. 
Kiitos kun olet meidän äiti.

KIITOS.